Hejdo! Paskamutsi teki comebackit.

  Hyvää uutta vuotta, tyylikkäästi myöhässä! 

Päätin aloittaa uuden vuoden ihan 'uudella' blogilla, kun tuo kirjoittaminen on vähän jäänyt. HUPS! Ja muutenkin elämässä puhaltaa ihan erilaiset ja ihan kivatkin tuulet. Mitkä toki pitää sisällään ne tunteenpurkaukset. 
Ens alkuun voisin vaikka kertoa, että miten täällä Tuppukylän toisella laidalla menee nykypäivänä. No ihan semijees, mitä nyt hippasen ollaan sairasteltu (Taas) ja stressitaso kasvo ainakin satakertaseks kun jäätiin ipana-apinan kanssa kaksin viikko sitten. Ei, ei mennyt sukset sen kummemmin ristiin kun yleensäkään, sinne se läksi valtion jumppaleirille kuria oppimaan ja leikkimään sotaa jne eli armeijaan. Elämä on siis hassusti mullinmallin, mutta jo vain, tää kelpaa. 

Väinö on nyt vuoden ja seitsemän kuukautta eli pikkumuru se on vieläkin. Hirveä täystuho. Hirviö. S sanois, että riiviö ennemmin, koska hirviöt on rumia, mutta rakkaalla lapsella olkoot monta 'hellittelynimeä'. Muhaha. Se kiipee, sotkee, tuhoaa paikat. Se kaivaa roskiksia, tukkii vessanpöntöt ja lainaa mutsin fööniä. Se heittää ruoat lattialle eikä suostu syömään ja se ravistaa mehut nokkamukista seinille. Se kävellä töpsöttää viereen, nappaa sormesta kiinni ja raahaa vaikka väkisin huoneeseensa leikkimään. Se läimii, potkii ja puree. Se käpertyy viereen ja varastaa puhelimen, koska on sen aika feisbuukata. Se tulee ja antaa tuttipusuja, halaa anteeksipyytäekseen. Se kiukuttelee ja valvoo väkisin yömyöhään, nukahtaakseen istualteen sohvalle. Se on mun pienisuuri täystuho,  elämäni rakkaus; Väinö Leo Luucas.
Mä oon edelleen alle kakskymmentä, muutaman kuukauden vielä. Tytöt kutsuu mua koulussa Tätyliski, kun oon kuulemma jo niin vanha. Mä luulen, että mulle iskee joku kahdenkympin kriisi ja alan tekeen päättömiä juttuja. Kuten laihduttamaan. Ja sen teen. Alotan tuhannennen kerran ja tällä kertaa onnistun, sanokaa mun sanoneen. Tai ainakin pilkatkaa jos taas luovutan. Niin joo, käyn tosiaan sitä kouluakin, aina sillon kun ei olla kipeenä. Se on ihan mun juttu, joten eiköhän musta vielä jotain tuu. Saa olla mutsi ylpeä, kun sillä on kohta (toivottavasti) kolme kauneudenhoitoalan ammattilaista, jotka se on itse aikoinaan tussauttanut tähän maailmaan. Jee! 
Meidän elämä on edelleen paakkusta, tasapaksua ja ihanaa. Mä edelleen aika-ajoin poraan silmät päästäni ja toteen, että hitto tää on perseestä. Mä jätän edelleen likapyykit lojumaan ja tiskit koneeseen, toisinaan imuroin vaan sieltä täältä. Mä oon edelleen monta vaatekokoa isompi kun tahtoisin olla ja mä edelleen haaveilen pitkästä tukasta.  Mulla on edelleen paskat ystävät, joita mä rakastan enemmän kun mitään. (LOVE) Mulla on mun perhe, joka on raivostuttava, mut silti parasta mitä tiedän. Mä oon edelleen onnellinen kaikkien itkujen ja naurujen keskellä. Mä oon edelleenkin epätäydellisen täydellinen minä ja siit mä tykkään. Todennäkösesti tuutte kuulemaan kerran jos toisenkin, kuinka hiton rankkaa on olla ja tehdä ja mennä. Ja kuinka mua itkettää, kun oon yksin pitämässä tätä mökkiä kasassa ja hoitaa lasta, käydä koulua ja olla kaikinpuolin kunnon kansalainen. Kuinka mun on ikävä ja kuinka monta päivää/yötä/tuntia vielä. Kuinka ollaan kipeenä ja kuinka suuresti mua vituttaa millon mikäkin juttu. Kuinka mä hymyilen ja kuinka Väinö sammahtaa kesken leikkien lelulaatikkoon. Ei sillä ettäkö ensin kuvaisin sitä nukkuvaa lasta ja sitten veisin sänkyyn.. 

Blogi saa vielä uuden pirteämmän ilmeen ja avot. Tietty lupaan enemmän kuvia. Tai en lupaa, mutta pyrin  siihen!! Ehkä...